Halloween

Tämä tarina syntyi vuosi sitten Jäppilän Heinäselän novelliviikonloppuna marraskuussa, jolloin aiheena olivat kummalliset tarinat. Novelliviikonloppuja järjestää Sirpa Ylönen ja voin kyllä suositella niitä lämpimästi. Heinäselän vanha kartano on kuin tehty kummallisia tarinoita varten ja ilmapiiri on juuri oikea tarinoiden syntymiselle. 

Kuva: ChatGpt4

Halloween

Pieni myyrä katseli pihamaata kurpitsalyhdyn takaa. Sen kuono ja viiksikarvat väpättivät, kun se yritti arvioida, olisiko pihan ylittäminen turvallista. Kun se oli tutkinut tilannetta riittävästi, se lähti rohkealle matkalle talon kivijalan vieressä sijaitsevaan kotikoloonsa. Muutaman metrin päässä se vielä pysähtyi, haisteli ja kuunteli. Kun mitään erityistä vaaraa ei tuntunut olevan, se jatkoi matkaansa kohti kotikoloa. Se ei huomannut pihakuusessa vaanivaa varjoa, jonka tarkkaakin tarkemmat korvat havaitsivat kaikki myyrän liikkeet. Varjo seurasi myyrän kulkua, havaitsi sen lyhyen pysähtymisen ja matkan jatkumisen. Kun myyrä oli sen mielestä sopivalla kohdalla keskellä pihaa, se hyökkäsi. Silmänräpäyksessä varjo peitti myyrän ja upotti naskalin terävät kyntensä sen pienen ruumiin läpi.

- Hyi hitto, mikä tuo oli? Sanna puuskahti Tiinalle, kun suuri tumma varjo lehahti ikkunan ohi.

He istuivat juttelemassa ja viettämässä halloween -iltaa yhdessä, kuten niin monta kertaa aiemmin. Televisiossa pyöri joka vuotiseen tapaa Jamie Lee Curtisin tähdittämä kauhuelokuva Halloween – naamioiden yö.

- Joku lintu, ehkä pöllö. Viirupöllö on istuskellut muutamina iltoina tuossa pihakuusessa. Nyt on huono myyrävuosi ja pöllöt tulevat nälissään pihaan. Ehkä se sai napattua jonkun niistä myyristä, jotka asustavat talon alla, Tiina sanoi.

- Hyvä olisikin, että kanta vähän harvenisi, meinaavat tulla näin syksyllä sisällekin, hän jatkoi.

- Ota kissa, siitä olisi muutakin iloa.

Hetkeksi molempien mielenkiinto siirtyi taas elokuvaan ja kohtaukseen, missä Michael Myers jahtasi veitsen kanssa perheen lastenvahtia.

- Hitsi, kun säikähdin. Olen nähnyt elokuvan ainakin sata kertaa, mutta aina tämä kohtaus onnistuu säikäyttämään minut, Sanna sanoi ja nosti varmuuden vuoksi jalat sohvalle.

- Pelkäämisessä on jotain hauskaakin. Muistatko, kun lapsena sammutettiin valot ja mentiin peiton alle kertomaan kummitusjuttuja?

- Jotain muistan. Ainakin sen, että ne olivat pelottavia. Nythän nämä kuulostavat ihan pliisuilta. On keskiyö, kello kaksitoista lyö. Veitsi vilahtaa, kurkku katkeaa…. Miten se nyt menikään? Tiina jäi miettimään tarinan kulkua. Huutiko tässä sitten joku, että kurkkuvoileipä on valmis? Tytöt nauroivat muistikuvalle.

- Minä tiedän muuten ihan oikean kummitusjutun, Tiina hiljensi ääntään ja alkoi kertomaan tarinaa.

- Tämä tapahtui mummon naapurissa Leppävirralla ja on ihan tosi juttu. Se oli vanha maalaistalo. Talon isäntä ja emäntä olivat kuolleet jo kauan aikaa sitten ja talossa asui heidän poikansa perheineen. Iltaisin ullakolta kuului kummallisia ääniä, koputuksia, askeleita ja tavaroiden siirtelyä. Kun asukkaat olivat aikansa kuunnellut näitä ääniä, päättivät he lähteä katsomaan, mikä aiheutti äänet. Kun he tulivat ullakolle, oli siellä tämä jo kauan aikaa sitten kuollut vanha emäntä. Hän siirteli ullakolla olevia huonekaluja ja laatikoita kuin olisi etsinyt jotain. Vanhalta emännältä kysyttiin, etsiikö hän jotain. Mummo sanoi piilottaneensa palan rippikoulussa saamastaan ehtoollisleivästä vintille ja etsivänsä sitä nyt. Seuraavana päivänä valoisan aikaan talon asukkaat tulivat ullakolle ja alkoivat etsimään ehtoollisleivän palasta. Lopulta palanen löytyi vanhan kirstun ja seinän välistä. Talon väki vei öylätin hautausmaalle, vanhan emännän hautakiven viereen ja sen jälkeen ei ullakolta enää kuulunut ylimääräisiä ääniä.

- Tuo kyllä kuulostaa enemmän urbaanilegendalta kuin kummitusjutulta. On se ehtoollisleipä ainakin ollut jo homeessa, Sanna tirskahti.

Välillä tytöt keskittyivät katsomaan elokuvaa ja lastenvahdin epätoivoista piiloutumista naamiomiehen uhkaavalta veitseltä.

Yläkerrasta kuuluva kolahdus sai molemmat säpsähtämään.

- Onko tässäkin talossa ehtoollisleipiä piilotteleva mummo vintillä?

- Ilmavirta lonksuttelee vanhan talon ovia. Käyn katsomassa. Tiina lähti kohti yläkertaan meneviä portaita.

Äkillinen vilunväristys sai Sannan havahtumaan elokuvasta. Tiina oli viipynyt yläkerrassa ihan liian pitkään. Ei ovien ja ikkunoiden sulkeminen voinut näin kauan kestää. Hän vilkaisi epävarmana portaisiin päin ja huhuili Tiinaa. Mitään ei kuulunut. Hitto, hänen pitäisi lähteä katsomaan, onko jotain tapahtunut.

Jokainen rappu tuntui narisevan Sannan jalkojen alla ja kaikkialla oli pimeää. Miksi täällä ei ollut valoja missään? Sanna astui sisälle pihan puoleiseen huoneeseen ja hapuili valokatkaisijaa oven vierestä, mutta ei löytänyt sitä. Kuun kelmeä valo loi kummallisia varjoja, jotka saivat mielikuvituksen liikkeelle ja sykkeen nousemaan. Hän säpsähti peilistä näkyviä kasvoja, kunnes tajusi katsovansa omaa peilikuvaansa. Tiina ei edelleenkään vastannut hänen huhuiluihinsa, jotka olivat kutistuneet nyt kuiskauksiksi.

Ulkoa tulvi sisälle kylmää, lokakuista yöilmaa. Ympärilleen pälyillen Sanna hiipi sulkemaan ikkunaa ja huitaisi ikkunalaudalla olevan, mustan sulan maahan. Samassa hän näki Tiinan liikkuvan pihamaalla. Miten ihmeessä tämä oli sinne päätynyt? Oliko hän ollut niin keskittynyt elokuvaan, ettei ollut huomannut Tiinan lähtöä? Kurpitsalyhty oli sammunut, ehkä Tiina oli lähtenyt sytyttämään sen uudelleen, eikä ollut halunnut häiritä häntä. Niin sen täytyi olla, Sanna tuumi. Hetkeksi varjo peitti kuun ja hän oli näkevinään pihalla kaksi hehkuvaa pistettä. Tiinaa ei enää näkynyt.

Sannan takana kolahti ja hän ei jäänyt enää katselemaan ympärilleen, vaan syöksyi portaisiin. Hän säntäsi alas rappuja, kompastui, menetti melkein tasapainonsa, mutta jatkoi matkaa juosten ulos.

Piha näytti autiolta ja tyhjältä, vain täydenkuun aavemainen valo valaisi pihaa. Kurpitsalyhty oli edelleen pimeänä. Yksinäinen musta sulka oli juuttunut sen onttoon silmäaukkoon ja heilui siinä aavemaisesti etsien tasapainoa. Tiina ei siis ollut tullut sytyttämään lyhtyä. Joku muu asia oli houkutellut hänet ulos.

Vaanija tarkkaili Sannan liikkeitä pihakuusen oksien varjoista samalla tavoin, kuin edellisiäkin uhrejaan ja odotti sopivaa hetkeä hyökkäykseen. Se liikkui vain täydenkuun aikana ja syksyinen, pakanallinen juhla oli sille paras mahdollinen aika saalistamiseen.

Punaiset silmät välähtivät, kun se suoristi pitkät kyntensä ja valmistautui upottamaan ne pihalla kulkevaan, ystäväänsä etsivään tyttöön. Tätä hetkeä se oli odottanut. Pieni myyrä ja ensimmäinen tyttö olivat olleet vasta alkupaloja, eivätkä tyydyttäneet sen pohjatonta nälkää.

Viimeinen asia, minkä Sanna näki, oli terävähampainen kita ja samalla hän tunsi selässään tuskallisen terävät pistot. Hän tunsi nousevansa ilmaan ja sen jälkeen ei ollut mitään.

Talossa lastenvahti jatkoi jokavuotista piileskelyään välttääkseen naamiomiehen veitseniskut.