Halloween

Tämä tarina syntyi vuosi sitten Jäppilän Heinäselän novelliviikonloppuna marraskuussa, jolloin aiheena olivat kummalliset tarinat. Novelliviikonloppuja järjestää Sirpa Ylönen ja voin kyllä suositella niitä lämpimästi. Heinäselän vanha kartano on kuin tehty kummallisia tarinoita varten ja ilmapiiri on juuri oikea tarinoiden syntymiselle. 

Kuva: ChatGpt4

Halloween

Pieni myyrä katseli pihamaata kurpitsalyhdyn takaa. Sen kuono ja viiksikarvat väpättivät, kun se yritti arvioida, olisiko pihan ylittäminen turvallista. Kun se oli tutkinut tilannetta riittävästi, se lähti rohkealle matkalle talon kivijalan vieressä sijaitsevaan kotikoloonsa. Muutaman metrin päässä se vielä pysähtyi, haisteli ja kuunteli. Kun mitään erityistä vaaraa ei tuntunut olevan, se jatkoi matkaansa kohti kotikoloa. Se ei huomannut pihakuusessa vaanivaa varjoa, jonka tarkkaakin tarkemmat korvat havaitsivat kaikki myyrän liikkeet. Varjo seurasi myyrän kulkua, havaitsi sen lyhyen pysähtymisen ja matkan jatkumisen. Kun myyrä oli sen mielestä sopivalla kohdalla keskellä pihaa, se hyökkäsi. Silmänräpäyksessä varjo peitti myyrän ja upotti naskalin terävät kyntensä sen pienen ruumiin läpi.

- Hyi hitto, mikä tuo oli? Sanna puuskahti Tiinalle, kun suuri tumma varjo lehahti ikkunan ohi.

He istuivat juttelemassa ja viettämässä halloween -iltaa yhdessä, kuten niin monta kertaa aiemmin. Televisiossa pyöri joka vuotiseen tapaa Jamie Lee Curtisin tähdittämä kauhuelokuva Halloween – naamioiden yö.

- Joku lintu, ehkä pöllö. Viirupöllö on istuskellut muutamina iltoina tuossa pihakuusessa. Nyt on huono myyrävuosi ja pöllöt tulevat nälissään pihaan. Ehkä se sai napattua jonkun niistä myyristä, jotka asustavat talon alla, Tiina sanoi.

- Hyvä olisikin, että kanta vähän harvenisi, meinaavat tulla näin syksyllä sisällekin, hän jatkoi.

- Ota kissa, siitä olisi muutakin iloa.

Hetkeksi molempien mielenkiinto siirtyi taas elokuvaan ja kohtaukseen, missä Michael Myers jahtasi veitsen kanssa perheen lastenvahtia.

- Hitsi, kun säikähdin. Olen nähnyt elokuvan ainakin sata kertaa, mutta aina tämä kohtaus onnistuu säikäyttämään minut, Sanna sanoi ja nosti varmuuden vuoksi jalat sohvalle.

- Pelkäämisessä on jotain hauskaakin. Muistatko, kun lapsena sammutettiin valot ja mentiin peiton alle kertomaan kummitusjuttuja?

- Jotain muistan. Ainakin sen, että ne olivat pelottavia. Nythän nämä kuulostavat ihan pliisuilta. On keskiyö, kello kaksitoista lyö. Veitsi vilahtaa, kurkku katkeaa…. Miten se nyt menikään? Tiina jäi miettimään tarinan kulkua. Huutiko tässä sitten joku, että kurkkuvoileipä on valmis? Tytöt nauroivat muistikuvalle.

- Minä tiedän muuten ihan oikean kummitusjutun, Tiina hiljensi ääntään ja alkoi kertomaan tarinaa.

- Tämä tapahtui mummon naapurissa Leppävirralla ja on ihan tosi juttu. Se oli vanha maalaistalo. Talon isäntä ja emäntä olivat kuolleet jo kauan aikaa sitten ja talossa asui heidän poikansa perheineen. Iltaisin ullakolta kuului kummallisia ääniä, koputuksia, askeleita ja tavaroiden siirtelyä. Kun asukkaat olivat aikansa kuunnellut näitä ääniä, päättivät he lähteä katsomaan, mikä aiheutti äänet. Kun he tulivat ullakolle, oli siellä tämä jo kauan aikaa sitten kuollut vanha emäntä. Hän siirteli ullakolla olevia huonekaluja ja laatikoita kuin olisi etsinyt jotain. Vanhalta emännältä kysyttiin, etsiikö hän jotain. Mummo sanoi piilottaneensa palan rippikoulussa saamastaan ehtoollisleivästä vintille ja etsivänsä sitä nyt. Seuraavana päivänä valoisan aikaan talon asukkaat tulivat ullakolle ja alkoivat etsimään ehtoollisleivän palasta. Lopulta palanen löytyi vanhan kirstun ja seinän välistä. Talon väki vei öylätin hautausmaalle, vanhan emännän hautakiven viereen ja sen jälkeen ei ullakolta enää kuulunut ylimääräisiä ääniä.

- Tuo kyllä kuulostaa enemmän urbaanilegendalta kuin kummitusjutulta. On se ehtoollisleipä ainakin ollut jo homeessa, Sanna tirskahti.

Välillä tytöt keskittyivät katsomaan elokuvaa ja lastenvahdin epätoivoista piiloutumista naamiomiehen uhkaavalta veitseltä.

Yläkerrasta kuuluva kolahdus sai molemmat säpsähtämään.

- Onko tässäkin talossa ehtoollisleipiä piilotteleva mummo vintillä?

- Ilmavirta lonksuttelee vanhan talon ovia. Käyn katsomassa. Tiina lähti kohti yläkertaan meneviä portaita.

Äkillinen vilunväristys sai Sannan havahtumaan elokuvasta. Tiina oli viipynyt yläkerrassa ihan liian pitkään. Ei ovien ja ikkunoiden sulkeminen voinut näin kauan kestää. Hän vilkaisi epävarmana portaisiin päin ja huhuili Tiinaa. Mitään ei kuulunut. Hitto, hänen pitäisi lähteä katsomaan, onko jotain tapahtunut.

Jokainen rappu tuntui narisevan Sannan jalkojen alla ja kaikkialla oli pimeää. Miksi täällä ei ollut valoja missään? Sanna astui sisälle pihan puoleiseen huoneeseen ja hapuili valokatkaisijaa oven vierestä, mutta ei löytänyt sitä. Kuun kelmeä valo loi kummallisia varjoja, jotka saivat mielikuvituksen liikkeelle ja sykkeen nousemaan. Hän säpsähti peilistä näkyviä kasvoja, kunnes tajusi katsovansa omaa peilikuvaansa. Tiina ei edelleenkään vastannut hänen huhuiluihinsa, jotka olivat kutistuneet nyt kuiskauksiksi.

Ulkoa tulvi sisälle kylmää, lokakuista yöilmaa. Ympärilleen pälyillen Sanna hiipi sulkemaan ikkunaa ja huitaisi ikkunalaudalla olevan, mustan sulan maahan. Samassa hän näki Tiinan liikkuvan pihamaalla. Miten ihmeessä tämä oli sinne päätynyt? Oliko hän ollut niin keskittynyt elokuvaan, ettei ollut huomannut Tiinan lähtöä? Kurpitsalyhty oli sammunut, ehkä Tiina oli lähtenyt sytyttämään sen uudelleen, eikä ollut halunnut häiritä häntä. Niin sen täytyi olla, Sanna tuumi. Hetkeksi varjo peitti kuun ja hän oli näkevinään pihalla kaksi hehkuvaa pistettä. Tiinaa ei enää näkynyt.

Sannan takana kolahti ja hän ei jäänyt enää katselemaan ympärilleen, vaan syöksyi portaisiin. Hän säntäsi alas rappuja, kompastui, menetti melkein tasapainonsa, mutta jatkoi matkaa juosten ulos.

Piha näytti autiolta ja tyhjältä, vain täydenkuun aavemainen valo valaisi pihaa. Kurpitsalyhty oli edelleen pimeänä. Yksinäinen musta sulka oli juuttunut sen onttoon silmäaukkoon ja heilui siinä aavemaisesti etsien tasapainoa. Tiina ei siis ollut tullut sytyttämään lyhtyä. Joku muu asia oli houkutellut hänet ulos.

Vaanija tarkkaili Sannan liikkeitä pihakuusen oksien varjoista samalla tavoin, kuin edellisiäkin uhrejaan ja odotti sopivaa hetkeä hyökkäykseen. Se liikkui vain täydenkuun aikana ja syksyinen, pakanallinen juhla oli sille paras mahdollinen aika saalistamiseen.

Punaiset silmät välähtivät, kun se suoristi pitkät kyntensä ja valmistautui upottamaan ne pihalla kulkevaan, ystäväänsä etsivään tyttöön. Tätä hetkeä se oli odottanut. Pieni myyrä ja ensimmäinen tyttö olivat olleet vasta alkupaloja, eivätkä tyydyttäneet sen pohjatonta nälkää.

Viimeinen asia, minkä Sanna näki, oli terävähampainen kita ja samalla hän tunsi selässään tuskallisen terävät pistot. Hän tunsi nousevansa ilmaan ja sen jälkeen ei ollut mitään.

Talossa lastenvahti jatkoi jokavuotista piileskelyään välttääkseen naamiomiehen veitseniskut.

Pari runoa

Tämän syksyn myötä minulla alkaa jo kolmannen kerran luovan kirjoittamisen kurssi. Ennen uusiin tehtäviin sukeltamista, tässä vähän muistoja aiemmalta kirjoitustaipaleelta. Vaihdoin muuten blogin nimeksi "Kirjoitusharjoituksia", sillä niitähän nämä ovat. 

Tehtävä: Kirjoita runo teemasta kylmyys. Runon pituus on tasan 8 riviä. Mieti, mitä kylmyys pitää sisällään. Älä käytä runossa sanoja kylmä tai kylmyys. Näistä tarpeista syntyi runo Sulo Romppasen kaipauksesta. 

Palaute: kaikki ryhmässä olevat eivät ole savolaisia, joten murteellinen sanonta ei ihan auennut kaikille oikealla tavalla. Runo toimii ihmissuhteen kylmyyden kuvaajana hyvin ja Suloa käy sääliksi. 

Sulo Romppanen kaipaa naisen lämpöä.

Peiton alla hän ujuttaa varovasti kätensä kohti Liisaa.

"Elä nyvi", se tuiskahtaa äkäisesti 

ja kääntää kylkeä.

Sulo huokaa ja miettii

miten tässä taas kävi näin.

Hän näkee unta nuoruudesta, 

Liisan pehmeästä ihosta ja lantion kaaresta.

Kuva: ChatGPT

Tehtävä: Kirjoita runo, jossa käytät alkusointuja. Teemana ystävyys, mutta älä käytä sanoja ystävä tai ystävyys. 

Palaute: sekä alkusoinnut että riimit, vaikuttavaa teknistä osaamista (JEE). Haikea kertomus vanhojen tuttujen kohtaamisesta ja siksi koskettava. Kadulla kohtaaminen ja siellä eroaminen tekee hyvän kaaren. Hyvä silmänisku Kalevala/Kanteletar -suuntaan.

Tulipa tiellä tuttuni

kadulla kohti käveli.

Kädet kaulalle kapsahti, 

poski poskea pyyhkäisi.

Muistelimme menneitä

lyhyen lapsuuden leikkejä.

Kavereina kasvettiin, 

veikkosina vartuttiin.

Aika ajoi aikuisiksi

perheiden perustajiksi.

Kauas kulki kumppani, 

muistot mielessä matkasi.

Haikeat hyvästit heitettiin, 

epäröiden erottiin.

Tokkopa toiste tavataan, 

kadulla kohti kuljetaan.

Kuva: ChatGPT

Pantoum

Luovan kirjoittamisen kurssin kevään 2025 viimeinen tehtävä oli kirjoittaa runo aiheesta Ilo. Mutta ei mikä tahansa runo, vaan indonesialainen pantoum-runo. Pantoumissa on neljä säkeistöä, jokaisessa neljä säettä ja säkeet ovat tietyssä järjestykssä. Säkeet toistuvat seuraavasti 1-2-3-4-2-5-4-6-5-7-6-8-7-3-8-1.

Indonesia-aiheisen kuvan
loi ChatGpt 31.5.2025.

Tehtävä ei ollut lainkaan niin helppo, kuin alkuun siltä tuntui. Aina jäi yksi säe, johon ei millään meinannut saada upotettua järkeviä sanoja. Tätä oli kiva tehdä, vaikka olikin haastava. Ehkä kokeilen toistekin. Jos haluat, voit tarkastaa onko poljento oikein.

Ilo

Tule luokseni ilo.

Ojenna kätesi

ja maailma on hetken aikaa lempeämpi,

toivo kantaa.

 

Ojenna kätesi.

Ohikiitävän hetken ajan

toivo kantaa,

antaa uuden mahdollisuuden.

 

Ohikiitävän hetken ajan,

hymy sulattaa surun.

Antaa uuden mahdollisuuden

meidän kaikkien olla.

 

Hymy sulattaa surun,

ja maailma on hetken aikaa lempeämpi,

meidän kaikkien olla.

Tule luokseni ilo.

Riitta Sutisen blogista "Kirjoituksia työelämästä ja työstä" löytyy hauska Matt Maddenin kuvallinen ilmaisu pantoumista.

Vampyyritarina

Tämän kertaisessa harjoituksessa päästiin minun lempiaiheeseeni, kauhuun. Tehtävänä oli kirjoittaa vampyyritarina, missä olisi jokin tai joitain vampyyreihin liittyviä kliseitä. Nämä lienevät kaikille tuttuja, joten en toista niitä tässä. Montako vampyyriklisettä löydät tarinasta? Tästä tehtävästä pidin erityisen paljon. 

Saatu palaute: Hyvin ovat vampyyritarinat hallussa, mutta silti tämä on omanlaisensa. Kaikkitietävää kertojaa on käytetty hyvin ja sekä Jennan että Lucan näkökulmat tulevat sopivasti esille. Tarinan loppu jää sopivasti auki ja arvailun varaan, vaikka hyvin tiedetään mitä on tapahtunut.  Dekkarikirjailijaosuus on vähän turha maininta.  

Kuva Copilot.

Kulkijan iltapala

 

Mies asteli rivakasti mäkeä alas hämärtyvässä loppukesän illassa. Hän potkaisi nurin kyltin, missä luki ”Villa Jenna, bed and breakfast”. Hän ei halunnut, että kukaan tulisi kyselemään yösijaa tänä yönä.

Jenna näki tulijan jo kaukaa ja toivoi, että saisi asiakkaan tulevaksi yöksi. Kesä oli ollut hiljainen ja liian harvoin kukaan eksyi pihaan yöpymistä ja aamiaista varten.  Toisaalta Jenna nautti yksinolosta ja sitä varten hän oli ostanut tämän vanhan talon pienestä savolaisesta maalaiskylästä. Täällä hänellä oli mukavasti rauhaa ja tilaa kirjoittamista varten. Talo oli kohtalaisen hyvässä kunnossa, mutta vaati pientä ehostusta sieltä täältä. Dekkarit tuottivat, mutta eivät olleet mikään kultakaivos. Lisäansioiksi Jenna oli keksinyt bed and breakfast -palvelun. Talossa oli hyvin tilaa satunnaisille yöpyjille, eikä aamiaisen valmistaminen vaatinut suuria investointeja. Joskus hän tarjosi myös iltapalan ja lisäsi silloin muutaman euron hintaan. Hän sai mukavasti suolarahoja yöpyjistä, mutta heitä olisi saanut tulla useammin. Mutta nyt oli selvästi joku tulossa tännepäin. Toivottavasti yöpymään, hän ajatteli ja muisteli samalla, mitä aamiaistarvikkeita hänellä oli vai pitäisikö vielä käydä kaupassa.

Kulkija tuli pihaan. Mies oli pitkä ja raamikas. Hänellä oli lähes maahan asti ulottuva avonainen trenssi ja päässään fedora-mallinen hattu. Vanhanaikainen vaatetus sopi miehelle hyvin ja korosti ihon kalpeutta. Jenna tuijotti lumoutuneena miehen kasvoja. Ne olivat hieman kulmikkaat, eivät varsinaisesti komeat, mutta niissä oli jotain erikoista vetovoimaa.

-            Iltaa, sinä olet varmaankin Jenna, mies kysyi aluksi.

-            Kyllä vaan. Ja sinä olet? Jenna kysyi, eikä ihmetellyt mistä mies tiesi hänen nimensä. Olihan nimi tien varressa olevassa kyltissä.

-            Lucien…, sano Luca vaan, vieras esitteli itsensä.

-            Okei, Luca vaan. Tervetuloa, tarvitsetko yöksi huoneen? Niitä on kyllä vapaana. Runsaasti, ajatteli Jenna, mutta ei sanonut sitä ääneen.

-            Jäisin mielelläni ainakin yhdeksi yöksi, ehkä useammaksikin. Olen tutkija ja erityisen kiinnostunut lepakoista. Teen niistä parhaillaan väitöskirjaa, tarkemmin siis isolepakoista.

-            Sitten tulit oikeaan paikkaan, Jenna sanoi ja ajatteli, että mies näytti kyllä enemmän Indiana Jones -elokuvan seikkailijalta kuin tutkijalta.

-            Tämän talon vintillä asustaa lepakkoyhdyskunta ja olen aika kyllästynyt siivoamaan niiden jätöksiä. Niitä lentelee pihassa heti kun tulee riittävän hämärää. Et voi välttyä näkemästä niitä. Onko sinulla hyviä neuvoja, miten pääsen niistä eroon?

-            Katolla asuva lepakko on mitä todennäköisimmin Eptesicus nilssonii. Siis pohjanlepakko. Hyvin yleisiä Suomessa. Ne ovat rauhoitettuja, et voi häätää niitä, Luca sanoi. Hän oli riisunut takkinsa ja istuutunut puutarhatuolille.

Luca kumartui Jennaan päin, joka oli istuutunut tuolille häntä vastapäätä ja madalsi ääntään miltei kuiskaukseksi.

-            Olen etsimässä erittäin harvinaista Nyctalus noctulaa, isolepakkoa. Niitä on tavattu Suomessa vain satunnaisesti ja aina maan eteläosissa. Yhtään näin pohjoista havaintoa ei ole aiemmin tehty.  Kun sain tiedon, että tällä suunnalla olisi tänä kesänä havaittu sellainen, päätin tulla itse varmistamaan, onko todellakin kyse isolepakosta? Vai onko täällä nähty kenties jokin aiemmin tuntematon lepakkolajista? Toivottavasti pystyn ratkaisemaan tämän arvoituksen. Tällä sinun majatalollasi on täydellinen sijainti havaintojen tekemiselle.

Hämärä oli tiivistynyt lähes pimeäksi. Jenna värähti ja kietoi villatakin tiukemmin ympärilleen. Hän ei tiennyt hytisikö hän illan viileydestä vai muukalaisen oudon intensiivisestä katseesta, kun tämä oli kumartunut Jennan puoleen kertoakseen tutkimuksistaan. Epämukava olo sai Jennan nousemaan seisomaan.

-            Tämä ilta taitaa olla jo liian pimeä lepakkotutkimuksille. Menen laittamaan sinulle vuoteen vierashuoneeseen, niin voit jatkaa tutkimuksiasi huomenna. Todella mielenkiintoinen tämä lepakkojuttu. En ole koskaan nähnyt muita kuin niitä pieniä, lentäviä nahkahiiriä, Jenna naurahti ja lähti kohti taloa. Luca tuli Jennan perässä, mutta jäi seisomaan ulko-ovelle.

-            Tule vaan sisään matalaan majaani. Odottele tässä tuvassa sen aikaa, kun laitan meille vähän iltapalaa. Maistuuko sinulle tee ja voileivät? Vai tuore valkosipulipatonki?

-            Voileivät käyvät oikein hyvin. Olen allerginen valkosipulille, joten välttelen sitä, Luca vastasi ja toivoi, että patonki pysyisi tiukasti keittiön puolella. Hänellä oli kova nälkä, sillä edellisestä ruokailusta oli aivan liian pitkä aika. Hän ei halunnut valkosipulin missään muodossa estävän odotettavissa olevaa ateriaa.

Jenna kattoi iltapalan pöytään ja kehotti Lucaa tekemään itselleen voileipiä. Lucan huomio oli jo muualla. Hän ei nähnyt muuta kuin pöydän yli kumartuneen Jennan kaatamassa teetä. Hän näki Jennan kaulasuonen sykkivän ja kuuli veren virtaavan valtimossa kuin valtava koski olisi kohissut. Nyt hän ei enää pystynyt pidättelemään itseään. Luca maistoi suussaan metallisen, ihanan aromin. Sen ainoan, joka pystyi tyydyttämään hänen pohjattoman nälkänsä.

Syksyllä valtakunnan uutisissa kirjoitettiin harvinaisesta lepakkohavainnosta Suomessa. Savossa oli tavattu yhtä aikaa kaksi tavanomaista suurempaa lepakkoa, joiden arveltiin olevan isolepakkoja. Se antoi toiveita, että pian Suomestakin löytyisi näiden suurikokoisten, arvoituksellisten lentävien nisäkkäiden lisääntymisyhdyskunta.

Moderni satu

Tämän harjoituksen aiheena oli kirjoittaa moderni versio tutusta sadusta. Sadun lisäksi tehtävänä oli intertekstuaalisuus eli tekstiin piti sisällyttää viitteitä myös muihin kirjoituksiin. Mitä satuja tai viittauksia löydät? Sadun kirjoittaminen oli yllättävän vaikeaa ja palautus jäikin ihan vihoviimeiseen iltaan. Kun on lukenut satuja niin paljon, niin uuden näkökulman löytäminen ei ole helppoa. Tuntuu, että kaikki asiat on jo joskus kerrottu.

Saatua palautetta: kauniisti rakennettu ja kirjoitettu tarina. Loppu on surullinen, mutta satujen yksi tehtävä on kertoa myös kuolemasta. 

Kuva Copilot.

Iso Harmaa

Olipa kerran, eikä edes niin kovin kauan sitten, susi, joka juoksi henkensä edestä. Se kuuli, kuinka koirat lähestyivät ja tiesi metsästäjien tulevan niiden perässä. Susi ei ehtinyt ajattelemaan kipeitä tassujaan tai kalvavaa janoa. Sen ainoa ajatus oli paeta.

Metsän reunassa oli punainen mummonmökki, jonka puutarhassa ahersi nuori nainen. Pihassa oli värikkäitä perennapenkkejä ja pieni hyötykasvimaa. Nainen havahtui siihen, että joku tuijotti häntä puiden välistä. Hän laittoi lapion nojaamaan kottikärryihin ja lähestyi varovasti harmaata otusta, joka pälyili metsän reunasta.

 

-      Onko siellä joku, nainen huuteli varovasti puiden suuntaan.

 Harmaa susi astui esiin puiden takaa.

 

-      Voitko auttaa minua? En tee sinulle pahaa. Savolaiset salametsästäjät jahtaavat minua, enkä jaksa enää paeta. Susi sanoi läähättäen ja kieli ulkona roikkuen. Koirien haukunta kuului yhä lähempää.

 

-      Tule, vien sinut piiloon.

Koirat tulivat ensin. Ne kiertelivät nurkkia, haistelivat ja haukkuivat. Pian pihaan ilmestyivät metsästäjät. Nainen puuhasteli rauhassa puutarhassaan.

-      Ootko tyttö nähny tiällä sutta? Punanenäinen, parrakas metsästäjä kysyi ase olkapäällä heiluen.  

 

-      Äsken joku otus juoksi tästä ohi. En ehtinyt näkemään mikä se oli. Kova vauhti sillä oli ja tuonne suuntaan se meni. Nainen suoristi selkänsä ja katsoi miestä suoraan silmiin samalla kun heilautti kättään epämääräisesti metsään päin.

Nainen odotti, että metsästäjät ja koirat olivat varmasti riittävän kaukana, ennen kuin kävi sanomassa sudelle tämän olevan nyt turvassa.

 

-      Meidän pitäisi varmaan esittäytyä. Minä olen Kerttu.

 

-      Eipä minulla taida olla mitään varsinaista nimeä. Alfaksi ihmiset ovat minua kutsuneet. Omilleni olen ollut Iso Harmaa, susi sanoi kaihoisasti vilkaisten harmaata turkkiaan.

 

-      Minä sanon sinua myös Iso Harmaaksi, se on kaunis nimi. Mutta mikä tuo kapine sinun kaulasi ympärillä oikein on?

 

-      Jaa, tämäkö? Se on panta. Ihmiset laittoivat sen minulle, jotta voisivat seurata laumani liikkeitä. Ikävä vaan, että myös metsästäjät pystyvät seuraamaan minua tämän takia. Voisitkohan mitenkään saada tämän irti?

 

Kerttu ryhtyi irrottamaan pantaa Iso Harmaan kaulasta ja sai kun saikin sen irti. Kerttu vihelsi ja pian korppi lensi pihakoivuun.

 

-       Voi jukra, mikä otus, korppi virkkoi tuijottaen pelokkaasti Iso Harmaata.

 

-       Sutta ei tarvitse pelätä, se on ystäväni Iso Harmaa. Ota tämä panta ja vie se mahdollisimman kauaksi täältä.

 

-       Toki vien. Onko suunnalla väliä? Korppi kysyi ja nappasi pannan nokkaansa.

 

-       Vie niin pitkälle itään, kuin vain jaksat lentää. Mielellään rajan taakse.

 

-      Kiitos, nyt on helpompi hengittää. Mikä on tuonut sinut tänne, kauaksi muusta asutuksesta? Iso Harmaa kysyi Kertulta.

 

-      Kaupungissa elämä oli pelkkää paikasta toiseen juoksemista työn ja loputtomien sosiaalisen elämän vaatimusten kanssa. Se kaikki kuormitti minua kovin ja halusin pois siitä oravanpyörästä. Kun sain perintönä tämän mummonmökin isoäidiltäni, ei minun tarvinnut kauaa miettiä tänne muuttamista. Nyt hoidan täällä puutarhaa ja pidän satunnaisesti äänimaljaretriittejä muille itseään etsiville.

 

-      Ymmärrän, vaikka sitä en ymmärrä miten ihminen mahtuu oravanpyörään, Iso Harmaa sanoi ja katsoi Kerttua pää hieman kallellaan. Kerttua nauratti.

 

Niin elivät Kerttu ja Iso Harmaa pienessä mökissä metsän reunassa. Talvet vaihtuivat keväiksi ja kesät syksyiksi. Metsästäjiä ei enää näkynyt ja panta lähetti aikansa signaaleita jostain Laatokan rannoilta. Kun Kertulla oli retriittejä, vetäytyi Iso Harmaa siksi ajaksi metsän kätköihin, ettei olisi säikäyttänyt kurssilaisia. Aina se palasi takaisin.

 

Lopulta tuli päivä, jolloin Iso Harmaa istahti Kertun viereen ja katsoi tätä vakavana. Kerttu oli jo osannut odottaa tätä ja vedet pyörähtivät hänen silmissään.

 

-      Sinä varmaan tiesitkin, että tämä päivä tulisi vielä eteen. Olen kiitollinen tästä ajasta, minkä olen saanut viettää kanssasi. Ilman sinua en olisi enää hengissä. Nyt on tullut aika suunnata askeleet kohti auringonlaskua. Ehkä tapaan vielä kerran oman laumani joko tässä maailmassa tai sitten siinä toisessa, missä eläimet ja ihmiset elävät sovussa rinta rinnan.

 

Kerran vielä Iso Harmaa kääntyi metsän reunassa ja katsoi Kerttua. Susi heilautti häntäänsä, kipristi korvaansa ja sitten se oli poissa.

 Sen pituinen se.

Universumi antaa inspiraation

Tästä harjoituksesta pidin ihan valtavasti, vaikka alkuun epäilin voiko tästä syntyä mitään. Tehtäväksianto oli seuraava: avaa joku kirja sattumanvaraisesti ja poimi sieltä ensimmäisenä silmiin osuvat sanat. Käytä niitä inspiraationa tekstissä. Kirjasta poimitut sanat on kursivoitu. 

Saatu palaute tekstiin: Hyvin kuvattu entistä aikaa. Lukija tajuaa nopeasti, että kysymyksessä on historiallinen kuvaus. Yleiskieli on hyvä valinta, murteiden ja vanhahtavan kielen kanssa on oltava varovainen. Toisaalta nimismiehen vanhahtava puhuttelu kolmannessa persoonassa on hieno yksityiskohta. Dialogi on luontevaa.

Hän oli kotona koko yön

Konsta avasi hiljaa aitan oven, kiepsahti Eeditin viereen ja suikkasi suukon tämän poskelle. Oli jo aamu ja ensimmäiset auringonsäteet hiipivät hämärään aittaan hirsien välistä.

- Eeti, kuuntele tarkkaan. Jos minua kysytään tänään, sinun on sanottava, että olin kotona koko yön.

- Mitä sinä puhut? Minä odotin sinua myöhään. Eedit kömpi unisena peiton alta.

- Kuule, on sattunut jotain ja minun on lähdettävä. Muista mitä minä sanoin. Tulen kyllä takaisin.

Sitten Konsta oli jo poissa. Hämmentyneenä Eedit nousi ylös, sijasi vuoteen ja lähti hoitamaan aamuaskareitaan.

Aamupäivällä nimismiehen kiesit ajoivat pihaan. Eedit kurkisti ikkunasta. Kurkkua kuristi. Mitä se nyt tänne. Sitten muistuivat mieleen Konstan aamuiset sanat. Eedit katsoi peloissaan anoppiaan, joka puuhasi aamuateriaa uunin edessä.

- Nimismies tulee, sai Eedit sanottua hiljaa.

Samassa porstuassa jo kopisi ja nimismies astui sisään.

- Päivää taloon, nimismies toivotti ja otti lakin päästään.

- Päivää, päivää. Milläs asialla se vallesmanni on? Vanha emäntä nosti katseensa puuropadasta.

- Konstantti Valtosta etsitään. Missähän mahtaa olla?

- Nimismies on hyvä ja istuu. Ottaahan hän kahvia? Eeti, laitahan kupit pöytään. Ota ne paremmat posliinit, anoppi vielä supisi Eeditille, joka oli jo menossa astiakaapille sydän pamppaillen.

- Mitäs se meidän Konsta? Laitahan myös vehnästä pöytään. Viimeiset sanat oli tarkoitettu Eeditille.

- Kylällä tapeltiin viime yönä ja Markkasen Kalle sai puukosta. On aika huonona. Teidän Konsta nähtiin tappeluporukassa. Pitäisi jututtaa.

- Miehet lähtivät aamulla Vehkasuolle katsomaan, josko sen ojittaisi pelloksi. Tulevat puoliselle. Ikään kuin sanojensa vahvistukseksi anoppi jatkoi pontevasti kauhan pyörittämistä padassa.

- Entäs Eedit, mitä tiedät Konstan kuluista viime yönä? Nimismies käänsi katseensa Eeditiin.

Eedit mietti, mitä uskaltaisi sanoa. Miten suuren synnin tekisi, jos valehtelisi? Ja vielä virkavallalle.

- Konsta oli kotona koko yön. Aitassa oltiin. Eeditiä pyörrytti ja hän tunsi punan kohoavan poskilleen. Varmuuden vuoksi hän niiata niksautti ja painoi katseensa kohti kenkien kärkiä.

Nimismies katsoi epäillen Eeditiä. Ei näistä nuorista vaimoista voinut olla varma, mitä puhuivat miestensä puolesta.

- No olkoon. Mutta Konstantti Valtosen on ilmoittauduttava minulle, kun palaa. Se teidän on hänelle sanottava. Nimismies hörppäsi posliinikuppinsa tyhjäksi, kiitti ja painoi lakin päähänsä. Vehnänen oli maistunut kahden palan verran.

Kohta kuului porstuasta oven kolahdus. Eedit huokaisi helpotuksesta ja otti anopin tarjoaman kahvikupin. Hän istui tuvan penkille ja tunsi ensimmäisen kerran sydämensä alla uuden elämän hennon potkaisun.

Aamiaisruno

Kurssin ensimmäinen tehtävä oli aamiaisruno. Tehtävänä oli kirjoittaa runo, jossa on mukana ainakin kaksi aistia. Tärkeää olisi nähdä arkisten asioiden merkitys ja konkreettisten asioiden kauneus. Oli todella pitkä aika, kun olin edellisen kerran kirjoittanut runoja, joten tehtävä jännitti. Lopulta runo syntyi aika helposti. Runoa on muokattu saadun palautteen jälkeen. 

Aamiasruno

Tuoksu kiemurtelee nenään, 

kaivautuu raukeisiin jäseniin, 

antaa voimia kiskoa itseni peiton alta. 

Hapuilen unisena kohti keittiötä, 

haparoiva käteni ojentautuu kohti höyryävää mukia.

Kahvia on koko pannullinen, 

se riittää käynnistämään tämänkin harmaana aukeavan päivän.

Hermostuneena huitaisen pöydällä lojuvat paperikasat edestäni,

siirrän tietokoneen turvaan. 

Kahvimuki kolahtaa pöydän kulmaan 

asettuu tuttuun paikkaan. 

Muki lämmittää sormia. 

Pian autuas maku pyörii suussa, 

täyttää makunystyrät. 

Ensimmäinen kulaus, toinen ja kolmas. 

Alan olla valmis ensimmäiseen katsekontaktiin, 

hyvän huomenen toivotukseen.

Palaute: Runossa on hienoja kohtia, mutta sitä voisi vielä hioa muutamasta kohtaa (hioin hieman). Hyvä aloitus kurssille joka tapauksessa. 

Lopputulokseen olin itsekin kohtalaisen tyytyväinen. Mitä mieltä sinä olet, jätä kommentti ja kerro.