Tämän kertaisessa harjoituksessa päästiin minun lempiaiheeseeni, kauhuun. Tehtävänä oli kirjoittaa vampyyritarina, missä olisi jokin tai joitain vampyyreihin liittyviä kliseitä. Nämä lienevät kaikille tuttuja, joten en toista niitä tässä. Montako vampyyriklisettä löydät tarinasta? Tästä tehtävästä pidin erityisen paljon.
Saatu palaute: Hyvin ovat vampyyritarinat hallussa, mutta silti tämä on omanlaisensa. Kaikkitietävää kertojaa on käytetty hyvin ja sekä Jennan että Lucan näkökulmat tulevat sopivasti esille. Tarinan loppu jää sopivasti auki ja arvailun varaan, vaikka hyvin tiedetään mitä on tapahtunut. Dekkarikirjailijaosuus on vähän turha maininta.
 |
| Kuva Copilot. |
Kulkijan iltapala
Mies asteli rivakasti mäkeä alas hämärtyvässä loppukesän illassa. Hän potkaisi nurin kyltin, missä luki ”Villa Jenna, bed and breakfast”. Hän ei halunnut, että kukaan tulisi kyselemään yösijaa tänä yönä.
Jenna näki tulijan jo kaukaa ja toivoi, että saisi asiakkaan tulevaksi yöksi. Kesä oli ollut hiljainen ja liian harvoin kukaan eksyi pihaan yöpymistä ja aamiaista varten. Toisaalta Jenna nautti yksinolosta ja sitä varten hän oli ostanut tämän vanhan talon pienestä savolaisesta maalaiskylästä. Täällä hänellä oli mukavasti rauhaa ja tilaa kirjoittamista varten. Talo oli kohtalaisen hyvässä kunnossa, mutta vaati pientä ehostusta sieltä täältä. Dekkarit tuottivat, mutta eivät olleet mikään kultakaivos. Lisäansioiksi Jenna oli keksinyt bed and breakfast -palvelun. Talossa oli hyvin tilaa satunnaisille yöpyjille, eikä aamiaisen valmistaminen vaatinut suuria investointeja. Joskus hän tarjosi myös iltapalan ja lisäsi silloin muutaman euron hintaan. Hän sai mukavasti suolarahoja yöpyjistä, mutta heitä olisi saanut tulla useammin. Mutta nyt oli selvästi joku tulossa tännepäin. Toivottavasti yöpymään, hän ajatteli ja muisteli samalla, mitä aamiaistarvikkeita hänellä oli vai pitäisikö vielä käydä kaupassa.
Kulkija tuli pihaan. Mies oli pitkä ja raamikas. Hänellä oli lähes maahan asti ulottuva avonainen trenssi ja päässään fedora-mallinen hattu. Vanhanaikainen vaatetus sopi miehelle hyvin ja korosti ihon kalpeutta. Jenna tuijotti lumoutuneena miehen kasvoja. Ne olivat hieman kulmikkaat, eivät varsinaisesti komeat, mutta niissä oli jotain erikoista vetovoimaa.
- Iltaa, sinä olet varmaankin Jenna, mies kysyi aluksi.
- Kyllä vaan. Ja sinä olet? Jenna kysyi, eikä ihmetellyt mistä mies tiesi hänen nimensä. Olihan nimi tien varressa olevassa kyltissä.
- Lucien…, sano Luca vaan, vieras esitteli itsensä.
- Okei, Luca vaan. Tervetuloa, tarvitsetko yöksi huoneen? Niitä on kyllä vapaana. Runsaasti, ajatteli Jenna, mutta ei sanonut sitä ääneen.
- Jäisin mielelläni ainakin yhdeksi yöksi, ehkä useammaksikin. Olen tutkija ja erityisen kiinnostunut lepakoista. Teen niistä parhaillaan väitöskirjaa, tarkemmin siis isolepakoista.
- Sitten tulit oikeaan paikkaan, Jenna sanoi ja ajatteli, että mies näytti kyllä enemmän Indiana Jones -elokuvan seikkailijalta kuin tutkijalta.
- Tämän talon vintillä asustaa lepakkoyhdyskunta ja olen aika kyllästynyt siivoamaan niiden jätöksiä. Niitä lentelee pihassa heti kun tulee riittävän hämärää. Et voi välttyä näkemästä niitä. Onko sinulla hyviä neuvoja, miten pääsen niistä eroon?
- Katolla asuva lepakko on mitä todennäköisimmin Eptesicus nilssonii. Siis pohjanlepakko. Hyvin yleisiä Suomessa. Ne ovat rauhoitettuja, et voi häätää niitä, Luca sanoi. Hän oli riisunut takkinsa ja istuutunut puutarhatuolille.
Luca kumartui Jennaan päin, joka oli istuutunut tuolille häntä vastapäätä ja madalsi ääntään miltei kuiskaukseksi.
- Olen etsimässä erittäin harvinaista Nyctalus noctulaa, isolepakkoa. Niitä on tavattu Suomessa vain satunnaisesti ja aina maan eteläosissa. Yhtään näin pohjoista havaintoa ei ole aiemmin tehty. Kun sain tiedon, että tällä suunnalla olisi tänä kesänä havaittu sellainen, päätin tulla itse varmistamaan, onko todellakin kyse isolepakosta? Vai onko täällä nähty kenties jokin aiemmin tuntematon lepakkolajista? Toivottavasti pystyn ratkaisemaan tämän arvoituksen. Tällä sinun majatalollasi on täydellinen sijainti havaintojen tekemiselle.
Hämärä oli tiivistynyt lähes pimeäksi. Jenna värähti ja kietoi villatakin tiukemmin ympärilleen. Hän ei tiennyt hytisikö hän illan viileydestä vai muukalaisen oudon intensiivisestä katseesta, kun tämä oli kumartunut Jennan puoleen kertoakseen tutkimuksistaan. Epämukava olo sai Jennan nousemaan seisomaan.
- Tämä ilta taitaa olla jo liian pimeä lepakkotutkimuksille. Menen laittamaan sinulle vuoteen vierashuoneeseen, niin voit jatkaa tutkimuksiasi huomenna. Todella mielenkiintoinen tämä lepakkojuttu. En ole koskaan nähnyt muita kuin niitä pieniä, lentäviä nahkahiiriä, Jenna naurahti ja lähti kohti taloa. Luca tuli Jennan perässä, mutta jäi seisomaan ulko-ovelle.
- Tule vaan sisään matalaan majaani. Odottele tässä tuvassa sen aikaa, kun laitan meille vähän iltapalaa. Maistuuko sinulle tee ja voileivät? Vai tuore valkosipulipatonki?
- Voileivät käyvät oikein hyvin. Olen allerginen valkosipulille, joten välttelen sitä, Luca vastasi ja toivoi, että patonki pysyisi tiukasti keittiön puolella. Hänellä oli kova nälkä, sillä edellisestä ruokailusta oli aivan liian pitkä aika. Hän ei halunnut valkosipulin missään muodossa estävän odotettavissa olevaa ateriaa.
Jenna kattoi iltapalan pöytään ja kehotti Lucaa tekemään itselleen voileipiä. Lucan huomio oli jo muualla. Hän ei nähnyt muuta kuin pöydän yli kumartuneen Jennan kaatamassa teetä. Hän näki Jennan kaulasuonen sykkivän ja kuuli veren virtaavan valtimossa kuin valtava koski olisi kohissut. Nyt hän ei enää pystynyt pidättelemään itseään. Luca maistoi suussaan metallisen, ihanan aromin. Sen ainoan, joka pystyi tyydyttämään hänen pohjattoman nälkänsä.
Syksyllä valtakunnan uutisissa kirjoitettiin harvinaisesta lepakkohavainnosta Suomessa. Savossa oli tavattu yhtä aikaa kaksi tavanomaista suurempaa lepakkoa, joiden arveltiin olevan isolepakkoja. Se antoi toiveita, että pian Suomestakin löytyisi näiden suurikokoisten, arvoituksellisten lentävien nisäkkäiden lisääntymisyhdyskunta.
